Finlandioiden jakotilaisuudessa 2016 pidettyjä puheita

 

Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtajan avaus (Minna Castrén Kansallisteatteri 24.11.2016)

Rouva Haukio, arvoisa juhlaväki, hyvät kirjailijat ja kaikki kirjallisuuden ystävät,

Fru Haukio, ärade gäster, bästa författare och alla bokvänner,

Suomen Kirjasäätiön puolesta minulla on ilo ja kunnia toivottaa teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen Suomen Kansallisteatteriin. Viime vuonna jaoimme täällä ensimmäistä kertaa kaikki kolme Finlandia-palkintoa yhdessä ja samassa tilaisuudessa - ja niin aiomme tehdä nytkin. Palkintojen nimet ovat uudistuneet. ”Junioreista” tai ”senioreista” on luovuttu, ja selkeyden ja yhdenmukaisuuden nimissä olemme ristineet palkinnot Tietokirjallisuuden, Lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja Kaunokirjallisuuden Finlandia–palkinnoiksi.

Marraskuun ensimmäisellä viikolla julkistettiin Finlandia-palkintojen ehdokaslistat, kuusi kandidaattia kussakin sarjassa. Ehdokaslistat ovat syntyneet kolmen raadin työn tuloksena:

Tietokirjallisuuden Finlandia–raadissa työskentelivät professori Kustaa Vilkuna, kirjastonhoitaja Ulla Nygren ja puheenjohtajana toimittaja Anna-Stina Nykänen.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-raadin muodostivat taidepedagogi Mervi Riikonen, tuottaja Sanna Sommers ja puheenjohtajana toimi yliopettaja Pekka Vartiainen.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-raatiin kuuluivat suomentaja Kaijamari Sivill, kirjakaupan päällikkönä toiminut Päivi Kuntze ja puheenjohtajana toimittaja Juha Roiha.

Suuret onnittelut ehdokaskirjojen tekijöille ja kustantajille, ja raadeille kiitokset antaumuksella tehdystä työstä!

Raatien valitsemien ehdokkaiden joukosta lukijat saivat ensimmäistä kertaa äänestää omat suosikkinsa. Viime sunnuntaina päättyneessä äänestyksessä annettiin yhteensä yli 11 000 ääntä. Tulokset julkistettiin tiistaina. Äänestyksen voittajien eli lukijoiden suosikkien nimet näytetään pian alkavassa esityksessä.  Onnittelut näille tekijöille ja kiitokset kaikille äänestykseen osallistuneille. Äänestyksen suosion innostamina tulemme toteuttamaan sen myös ensi vuonna.

Finlandia-raatien puheista ja arvioinneista on käynyt ilmi, että kirjavuosi 2016 on ollut vahva, monipuolinen ja laadullisesti suorastaan yltäkylläisen runsas. Lukijoita on hellitty toinen toistaan kiinnostavimmilla teoksilla, tutut tekijät ovat yltäneet parhaimpiin suorituksiinsa, uusia avauksia ja aluevaltauksia on tehty ja annettu näyttöjä siitä, kuinka pitelemättömänä suomalainen kirjallisuus elää ja hengittää. Kirja-alan taivas on silti pilvinen. Maailman ja markkinoiden digitalisoituminen ei tuonut meille kirjan kriisiä jota alalla pitkään pelättiin. Sen sijaan myrskyvaroituksessa on kyse lukemisen hätätilasta, uhasta joka paisuu ukkospilven lailla.

Tiedämme mikä sääilmiön aiheuttaa: elämäntapamme ja ajanvietemuotomme ovat muuttuneet radikaalisti parin viimeisen vuosikymmenen aikana, eikä paluuta entiseen ole. Kirjallisuuden lukeminen on häviämässä kisassa ihmisten ajasta ja huomiosta räjähdysmäisesti kasvaneen muun tarjonnan kanssa. Valinnan mahdollisuuksien kasvaminen on hieno asia sinänsä, mutta pidempää ja paneutuvampaa keskittymistä vaativasta lukutottumuksesta uhkaa kovaa vauhtia tulla katoavaa kansanperinnettä, josta väki joko vieraantuu tai jää täysin osattomaksi.  

On hienoa sanoa, että Suomessa lukeminen on jokamiehenoikeus, lukeminen kuuluu kaikille. Mutta arvokkaalla jokamiehenoikeudella ei ole merkitystä, jos se ei kiinnosta ihmisiä, jos ihmiset eivät halua käyttää sitä.

Teknologian alueella suomalaiset ovat maailmankuuluja innovaatioiden tekijöitä. Nyt tarvitsemme samanlaista kehittämisen poltetta, ideoita ja innovaatioita lukemisen edistämisen puolesta, uusia konsepteja, jotka saavat suomalaiset innostumaan lukemisesta ja kirjallisuudesta elämyksien tuottajana, tiedon ja sivistyksen lähteenä, monipuolisen inhimillisen arvomaailman ja hyvän elämän rakentajana.

Tänä vuonna maailmantapahtumat ovat tarjonneet meille herätyksen arvojen, vastuullisuuden ja muista ihmisistä välittämisen tärkeyteen. Arvokkaina pitämiemme asioiden säilymistä ennallaan ei voi ottaa annettuna. Jos haluamme, että suomalaiset ovat lukijakansaa tulevaisuudessakin, meidän on tehtävä konkreettisia, oman hiekkalaatikkomme ulkopuolellakin vaikuttavia toimia ja avauksia tavoitteemme saavuttamiseksi. Näihin talkoisiin Suomen Kirjasäätiö kutsuu kaiken kansan. Siis eläköön suomalainen kirjallisuus ja eläköön suomalainen lukija! Tehdään itsenäisyytemme juhlavuodesta kirjallisuuden ja lukemisen juhlavuosi!

 

 

Tietokirjallisuuden Finlandia         (Jörn Donner Kansallisteatteri 24.11.2016)

 

     Kun kirjallisuuden Finlandiat alussa jaettiin, ensimmäisen sai esseekokoelma, toisen romaani ja kolmannen runoteos.

    Kun jakotavat vähitellen ovat muuttuneet, hajonta on edelleenkin suuri.

Kuinka voidaan verrata toisiinsa luontokirjaa karhuista yleispanoraamaan Euroopan myllerryksistä? Tai millä tavalla suhtautua yritykseen luoda kokonaiskuva tästä maasta, joka ensi vuonna aikoo harrastaa itsekehuskelua satavuotiaan itsenäisyyden johdosta kirjojen, taiteen ja elokuvan avulla.

   Pakko on kuitenkin tehdä valinta.

   Sanon se tässä ja heti; kaikki kuusi ennakkoon valittua kirjaa ovat samanarvoisia, onneksi hyvin erilaisia. Luin ne kaikki innolla.

   Tässä yhteydessä tulee taas mieleen Bruce Chatwinin lause, jonka mukaan on turha erottaa fiktio ja non-fiction toisistaan. On vaan hyviä ja huonoja kirjoja.

    Mielenkiintoista on todeta että viime vuosina on romaani-nimikkeellä julkaistu aika paljon teoksia jotka perustuvat kiinteästi koettuun historialliseen taustaan, ja peitellen sitä hyvin vähän. Onko todellisuus tarua ihmeellisempi?  Ehkä onkin. Iän kasvaessa totuuden etsiminen tulee yhä tärkeämmäksi.

   Paperille painettujen kirjojen määrä ei ole hirveästi laskenut, vaikka toisaalta kannan huolta siitä että antikvariaatteja on kadonnut melkein kaikkialta Suomesta. Tietokirja hukkuu helposti normaalien kirjakauppojen hyllyiltä fiktiivisen roskan tieltä, vähättelemättä hyviä romaaneja ja lastenkirjoja. Niitäkin on paljon. Mainostin kerran kirjoja tunnuslausella ”Lukeminen kannattaa aina”, kunnes sain potkut tästä hommasta. Kannattaa aina lukea.

    Olen hakenut voittajakirjan kaukaa.

Tämä teos, jonka alaotsikko kuuluu: ”Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret” on Mari Mannisen kertomus Kiinan yhden lapsen politiikasta, joka äskettäin on lopetettu. Sanon sen suoraan, tämä on riipaiseva ja liikuttava kirja.

Pitemmittä puheitta, onnittelen voittajaa.


 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia  Vuokko Hovatta Kansallisteatteri 24.11.2016

Hyvä yleisö, hyvät ehdokkaat, kirjojen ja kirjallisuuden ystävät, lukijat.

Läpäiseviä, hengästyttäviä ja hengittäviä lukukokemuksia. Sellaisia ovat kaikki tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaat.

Kun luin kirjoja, tunsin, että olin saanut lahjan. Siis kunnian, valita voittaja näiden paljon antavien kirjojen joukosta.

Kaikki ehdokkaat tarjoavat lohdullisen myötätuntoisen turvapaikan maailmassa, jossa rytisee ja tuulee välillä niin kovaa, että hengitys on salpautua. Näiden kirjojen lukeminen on ollut hieno matka lasten ja nuorten päähenkilöiden ja kirjailijoiden mieliin. Kirjailijat luottavat lukijan ajattelukykyyn tarttumalla rohkeasti universaaleihin aiheisiin yksityisen kokemuksen kautta.

Lukumatkani edetessä ystäväni ja työtoverini teatterilla utelivat tuntemuksiani. Iloisena ja ylpeänä sanoin, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden korkea taso on turvassa tänään.

Ehdolla olevat kuvakirjat tarjoavat tärkeän hetken luettaessa lapselle ääneen, kuvitukset huikaisevat ja liikuttavat herkkyydellään.

Kirjat muuttivat ja liikauttivat minua, ajattelin kaikkia niitä jotka pelkäävät, tunsin halua auttaa ja osallistua. Pohdin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Kirjat avasivat näkymiä epävarmuuteen, jota koemme kasvaessamme aikuisiksi. Ne myös rohkaisivat tuntemaan ja tunnistamaan surua, rakkautta, vihan mielettömyyttä, kauneutta ja erilaisuuden hyväksymistä.

Elän itse varhaisnuoren tyttären kanssa ja lähipiiriini kuuluu paljon eri-ikäisiä lapsia ja nuoria. Juuri tällainen kirjallisuus saa lapset ja nuoretkin lukemaan.

Jokainen lukukokemus sysää elämässä eteenpäin, houkuttelee suhtautumaan ympäröivään maailmaan uteliaasti ja kysellen.

Sitten itse palkinnon saaja. Lukiessani tätä kirjaa muistin, millaista on rakastua, miltä tuntuu ensi suudelma. Ne ovat väkeviä ja riipiviäkin hetkiä. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon saa tänä vuonna Juuli Niemen Et kävele yksin.

“Älä saata enää tästä edemmäs. Minä en halua, että kävelet pimeällä metsän poikki yksin.

Ada katsoo minua yllättyneenä, ihan kuin kukaan ei olisi ikinä sanonut hänelle mitään sellaista. Se tulee saman tien mieleeni. Ehkei kukaan olekaan.

Minullakaan ei ole isää.

Kumarrun Adaa kohti. Hän ei vetäydy pois.

Ada maistuu minttuteeltä. Ehkä muistan sen maun ikuisesti juuri ennen kuin kosketan toista. En kosketa enää ketään toista. En ole koskaan koskettanut ketään toista.”

Et kävele yksin on kirja elämän opettelemisesta monikulttuurisessa Suomessa. Ada elää boheemin äitinsä kanssa ränsistyvän puutalon yläkerrassa. Toinen kertoja Egzon avaa lukijalle lähiössä elävän maahanmuuttajan kokemuksen. Lähiössä on turvallinen säännöstönsä. Aivan omat tunnistettavat lait ja roolit pätevät koulun pihalla ja luokkahuoneissa. Et kävele yksin on kahden kertojansa ansioista sekä tyttöjen että poikien kirja. Se, niin kuin paras lasten- ja nuortenkirjallisuus on – on myös aikuiselle lukijalle väylä nuorten kipuilevaan kasvuvaiheeseen.

Et kävele yksin. Kukaan meistä ei halua kävellä yksin, ainakaan koko ajan. Miten lohdullinen nimi kirjalle!

Juuli Niemen kieli on kaunista ja ajattelu lentää välillä korkealle tarkastelemaan henkilöiden elämää kertojan näkökulmasta. Kirjan elokuvallisuus, tuoksut ja maut hurmaavat lukijan.

Tunne siitä että on väärässä paikassa, ajan kulumisen suhteettomuus nuoren elämässä, kohtaamisen vaikeus ja epävarmuus omasta identiteetistä ja asemasta kuljettivat minut omaan nuoruuteeni. Tässä kirjassa “mieli on maailman suurin kapinallinen.”

Ada haluaisi olla valossa. Nuorten täytyy saada olla valossa ja tulla kuulluiksi. Me näemme nuoria kadulla, liikennevälineissä, mainoksissa ja uutisissa, mutta vaatii uskallusta kohdata heidän mielensä. Vaatii uskallusta hyväksyä erilaisuus.

Juuli Niemi tuo nämä nuoret keskiöön ja tekee heistä tärkeitä myötätuntoisesti. Lämpimät onnittelut, Juuli!

 

Kaunokirjallisuuden Finlandia-puhe Baba Lybeck Kansallisteatteri 24.11.2016

Hyvä juhlaväki, arvoisat Finlandia-palkintoehdokkaat,

On suuri kunnia seistä tänään tässä, teidän kaikkien edessä, ja puhua aiheesta joka on minulle hyvin rakas ja melkeinpä pyhä. Kirjallisuus.

Olen kasvanut kirjojen ja tarinoiden keskellä, imenyt niistä lohtua ja voimaa koko elämäni ajan enkä muista koskaan harmitelleeni sitä, että olisin lukenut jonkun kirjan. Sillä, jos kirjasta on jäänyt mieleen yksikin avartava oivallus, on se ollut lukemisen arvoinen.

Siksi tämä vuosi jää ikuisesti mieleeni omana kirjan vuotenani. Kuten esiraatikin sen ilmaisi: ”Tämä on ollut laadullisesti paras kirjavuosi aikoihin.” Olen saanut kunnian lukea toinen toistaan parempia kirjoja, ja se onkin tehnyt diktaattorin tehtävästäni niin vaikean.

Mitä odotan kirjalta?

  • Odotan kirjalta uusia ajatuksia. Oivaltavia polkuja. Värejä arjen harmaan sävyjen joukkoon.
  • Odotan, että kirja kertoo minulle niiden ihmisten kohtaloista, joita en muuten kohtaa. Antaa äänen niille, jotka eivät muuten saa ääntään kuuluviin.
  • Toivon, että kirja haastaa minut. Repii minut irti tutusta ja turvallisesta. Ärsyttää.
  • Odotan kirjalta lohtua. Neuvoja ja ohjeita, miten paremmin voisin vaalia kohtaloani.
  • Odotan kirjalta rauhaa. Lohduttavia sanoja. Lämpimiä peittoja suojaksi ulkona riehuvia myrskyjä vastaan.
  • Tarvitsen historiallista perspektiiviä. Ymmärrystä kaiken olevaisen mittasuhteista. Mikä muu voi sitä antaa, kuin kirja?

Sillä kirjailija opettaa meitä näkemään – tai oikeammin luomaan maailmaa, koska maailmaa katsellessamme näemme vain mitä itse siihen panemme.

Tämän vuoden Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat ovat kaikki opettaneet minua näkemään.  Lukiessani ehdokaskirjoja olen haltioitunut, itkenyt, nauranut, suuttunut ja saanut myös paljon lohtua. Tiedän nyt katsoa sokeain silmin. Tiedän, että ylitsepääsemättömään sodanpelkoon auttaa kuuma lihaliemi. Tiedän, että lipputangon köysi ei aina kestä aikuisen miehen painoa. Ja että Euroopan maantietunneleissa vaeltaa merkillinen, mielenosoituskansa.

Joskus fiktio lyö kättä faktan kanssa pelottavalla tavalla. Kauaksi tulevaisuuteen sijoitettu tarina todellisuutta valeuutisilla muovaavasta naisesta, osoittautuu todellisuudeksi jo nyt.

Yhtäläisyyksiä tarinoista löytyy. Kaikissa kuudessa romaanissa laahustaa alakuloinen, elämää lamaantuneena tarkkaileva, keski-ikäinen mies.

Emmi Puikkosen Toma, Riku Korhosen Lari, Peter Sandströmin Peter, Tommi Kinnusen Tuomas, Sirpa Kähkösen Juho Tiihonen sekä Jukka Viikilän Johan Carl Ludvig Engel ovat kaikki elämässä pettyneitä, sitä hieman ulkopuolisena ja haikeana tarkkailevia miehiä.

Olen oppinut näkemään: keski-ikäisen miehen osa ei ole helppo.

Mutta olen myös oppinut muuta. Ehdokaskirjailijoista kolme ovat turkulaisia, kolme helsinkiläisiä. Turussa syntyneenä helsinkiläisenä tilanne on minulle tukala. Teenpä minkä valinnan tahansa, pyllistän aina itselleni.

Tällä kertaa pidemmän korren veti Helsinki, tuo ”pimeä, kylmä ja syrjäinen paikka”. Tuo ”tuulinen kaupunki, jossa palavan sikarin sijasta on järkevintä nuuskata”. Tuo ”kaupunki, joka ei ole kasvanut tästä maasta, vaikka kiveä onkin, vaan ikävästä”.

Olen oppinut näkemään Helsingin uudella tavalla. Kaupunkia kiertäessäni olen kuullut uusia ääniä. Oivaltanut, että rakkaalla kaupungillani on kieli ja tarina, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Nyt kuljen kaupungilla ja huomaan, että se onkin runoutta.

Oppaana minulla on ollut surumielinen, ankara ja velvollisuudentuntoinen arkkitehti, kaupungin talonmies, kuten hän itse itseään kuvailee. Yöpäiväkirjassaan hän maalailee hempein sivellinvedoin kaupungille uusia muotoja. Muutoin hän on niukkasanainen, sillä tyhjentävin ilmaus on se, jossa ei ole mitään liikaa.

Ja huomaan: olen rakastunut. Olen rakastunut tähän tyhjään, tuulen riepottelemaan kaupunkiin, sen surumieliseen ääneen, sen tyhjiin, sumun peittämiin katuihin, jossa ainoa elävä olento on paloaseman tornissa huhuileva huuhkaja.

Ja haluan kiittää Jukka Viikilää siitä, että hän opetti minut näkemään tämän rakkauden.

Hyvät naiset ja herrat, arvoisa juhlaväki, vuoden 2016 Finlandia-palkinnon voittaja on Akvarelleja Engelin kaupungista, Jukka Viikilä!

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on henkeäsalpaavan kaunis timantti. Sen jokainen virke on tarkkaan harkittu ja täynnä latausta. Viikilän kieli soljuu eteenpäin kuin puro. Taidehistoria, Engelin elämänfilosofia ja arkiset huolet punoutuvat vaivatta hallituksi kokonaisuudeksi. Teoksessa yhdistyy kaikki eri taidemuodot: runous, kuvataide, arkkitehtuuri ja musiikki. Yhdessä ne muodostavat Helsingin oman äänen, oman hengen. Teoksellaan Viikilä osoittaa mestarillisella tavalla, että vähemmän on enemmän. Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole kertakäyttötavaraa. Siihen on palattava aina uudelleen. Sen viipyilevä tunnelma rauhoittaa lukijaa. Siinä ei ole mitään turhaa, siinä on kaikki.

 

 

(Voittajien kiitospuheet lisätään myöhemmin)