Tutustu tekijöihin

Vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaskirjailijat

”Kirjani ovat aina sivunneet eläinkysymystä, mutta vasta nyt tohdin kirjoittaa aiheesta suoraan. Tämä asia on minulle tärkeä, ja halusin olla varma, että osaan ilmaista itseäni parhaalla mahdollisella tavalla. Teos sijoittuu eläinteollisuuden ja sitä vastaan kamppailevan aktivismin piiriin, mutta pohjimmiltaan kirjassa on kyse rakkaudesta.

Halusin alun perin kirjoittaa kaiken elämän ykseydestä ja yhteydestä. Aihehan on varsin abstrakti. Sitten elämääni ilmaantui koira, ja samaan aikaan tein paljon vapaaehtoistöitä eläinten turvakodissa.

Minulle syntyi aivan uudenlaisia ja uudella tavalla tasaveroisia suhteita toisenlajisiin, joilta opin esimerkiksi sanattomasta kommunikaatiosta ja ymmärryksestä. Kirjan maailma alkoi rakentua kuin itsestään. Eläintehtaiden todellisuuden rinnalle nousi lajienvälinen toveruus ja jakaminen.

Romaanissa keski-ikäistyvä ammattiaktivisti taistelee elämän puolesta, mutta menettää uskonsa niin elämään kuin taisteluunkin. Vastustaja on ylivoimainen ja voitto kaukana, silti luovuttaakaan ei voi. Idealistin paradoksi on se, että pitää uskoa mahdottomaan.

Elämme ristiriitaista aikaa. Muunlajisia eläimiä elää ja kuolee miljardeittain ruoantuotannossa ja eläinkokeissa. Toisaalta keskustelu eläinten käyttämisen oikeutuksesta on alettu ottaa vakavasti. Muutos on aktivistien työn ansiota. Kymmenen vuotta sitten tämä romaani olisi ohitettu vähäpätöisenä höpinänä.

Harva ihminen haluaa aiheuttaa kärsimystä muille eläimille. He tuppaavat vain omaatuntoaan enemmän seuraamaan tottumusta ja sitä, mitä yhteiskunnassa milloinkin pidetään normaalina.”

”Tämä on totaalinen uskontokirja – mutta ei kuitenkaan pamfletti omasta uskonelämästäni. Käsittelen teologian ja kristinuskon ydinkäsitteiden kautta tärkeitä asioita. Syntiä, kuolemaa, elämää ja armoa. Teos on hyppy suoraan syvään päähän.

Haluan osoittaa, että nämä ovat käyttökelpoisia käsitteitä. Raamattua voi käyttää ja se on suoraan elämässä kiinni oleva asia. En häivytä pois sitä, että tämä romaani on kristityn ihmisen kirjoittama. Useinhan taiteilijat käsittelevät uskontoteemaa niin, että etäännyttävät itsensä.

Minulla on kymmenvuotistaiteilijajuhlavuosi. Tämä on kolmas romaanini ja ehdottomasti vaikein tehdä. Aiemmat romaanini ovat olleet esseemäisiä, enkä ole panostanut kovinkaan paljon henkilöhahmojen psykologiseen uskottavuuteen tai juoneen.

Ajattelin, että nyt yritän tehdä niin kuin romaanikirjailijat tekevät. Se osoittautui hankalaksi. Jo alussa tunsin, etten jaksa ja hylkäsin projektin. Sitten kiukustuin, että pitäisikö kuitenkin jaksaa nähdä vaivaa. Aloin taistella tarinaa läpi. Kirja oli melkoinen kivireki. Tein kuusi versiota alusta loppuun.

Kuulostaa vähän korskealta, mutta mielestäni tarina on ajaton. Toki kirjassa puhutaan ajankohtaisista asioista, kun päähenkilöt keskustelevat mediasta, taiteesta ja kulttuurista. Olisi kuitenkin väärä motiivi lähteä kirjoittamaan vain vastauksena johonkin pinnalla olevaan trendiin. En nukkuisi öitäni edes näin hyvin, jos tekisin niin.

Toiveissa minulla on, että kun kirjassa on elämän ja kuoleman väännöt, jokainen pysähtyisi pohtimaan omaansa.”

”Kirjassani yhdistyy minulle tunnusomaiseen tapaan useampia ajatuksia, jotka ovat askarruttaneet mieltäni. Niitä ovat nykyhetken ja menneisyyden ideologiset liikehdinnät, utopiat ja maailmanparantaminen kaikissa muodoissa. Minua kiinnostaa, miten arvoista kehittyy ideologioita, jotka usein mutatoituvat kauaksi lähtökohdistaan.

Kirjan maagis-realistiset tapahtumat sijoittuvat punkin syntyaikaan: nuoruuteni 1980-lukua hallitsi monokulttuuri ja yksi totuus. Kiinnostuin punkista jo pikkukylän alakoulua käydessäni musiikin, tyylin ja asenteen vuoksi. Punk näyttäytyi irtiottona ahtaista normeista. Romaanissa voi näkyä tietty antinormatiivinen anarkistisuus – halusin kirjoittaa aiheesta punkisti.

Tavoitteeni oli kirjoittaa yksi versio punkin historiasta ja kertoa samalla mysteeritarina, jossa loistava isoveli katoaa ja nuorempi sisarus lähtee häntä etsimään. Teos kasvoi lähes 600-sivuiseksi. Yritin suitsia sivumäärää ja karsia elementtejä, mutta lopulta tarina otti oman tilansa.

Tyylilajini on reaalifantasia. Olin 1990-luvulla mukana reaalifantastikkojen julistuksessa, jossa sanouduimme irti genrerajoista. Otimme vapauden yhdistellä kaikkia mahdollisia maailmankirjallisuuden elementtejä ja kertoa tarinat juuri siten kuin halusimme.

Punk-henki elää minussa yhä. Ihmisten pitäisi uskaltaa elää, ajatella ja puhua vapaasti. Jatkuvan anarkian ajatus viehättää. Kannatan liberaaleja arvoja, mutta pelkään ajattelun kivettymistä dogmeiksi. Kun näin käy, edistyksellisistä tulee uusia taantumuksellisia, jotka julistavat löytäneensä lopullisen totuuden. Se on vaarallista.”

”Saan kirjoistani todella paljon palautetta. Usein se on kirjallista. Tämän kirjan kanssa asiat ovat toisin. Ihmiset tulevat puhumaan kanssani – ja ihan kaikkialla. Jokin tässä kirjassa innostaa ihmisiä kertomaan minulle kasvokkain lukukokemuksistaan. Kirjassa kerrotaan tyttären ja äidin suhteesta, mutta sen vanhemmuuteen liittyvät teemat eivät ole sukupuoleen sidottuja.

Aloitin tämän kirjan kirjoittamisen viime vuonna äidin kuoltua. Kyse on kuitenkin elämänmittaisesta prosessista, eli nämä ajatukset ja kokemukset ovat tuntuneet elämässäni vuosikymmeniä. Pystyin kirjoittamaan rakkaudesta äitiini vasta nyt. Nyt hän ei ollut enää torjumassa tunteitani, vaan hänen vainajahahmonsa ottaa vastaan kaiken rakkauteni. Tätä teosta olisi ollut vaikea kirjoittaa äidin eläessä. Niin raskas ja monimutkainen meidän suhteemme oli.

Teoksessani on vahvaa omaelämäkerrallisuutta, mutta olen antanut kokonaisuudelle taiteellisen muodon. Olen kirjoittanut aikaisemminkin aiheesta, mutta etäännytetyssä muodossa. Teos näyttää kuinka vaikeankin asian voi ottaa osaksi omaa kohtaloaan ja kuinka sitä voi tarkastella rakkaudella.

Tämä ei koske ainoastaan äitien ja tyttärien suhteita vaan se on yleisinhimillinen teema. Jokainen meistä kysyy jossakin vaiheessa, millaisia ovat vanhempani ja mikä minä olen sukupolvien ketjussa. Tutkin teoksessa erityisesti hiljaisuuksien periytymistä perheissä, suvuissa ja yhteiskunnassa sekä vaiettujen asioiden vaikutuksia ihmiskohtaloihin.

Tässä teoksessa astuin edellisiä kirjoja rohkeammin maagisen ja faktisen rajamaastolle. Sadunomaisuus on kirjassa läsnä. Dialogissa vahva ääni on myös vainajalla, vaikka hän päällisin puolin tarkasteltaessa onkin vaiti. 

Kun tein tätä kirjaa, laitoin peliin kaikki voimavarani ja koko luomiskykyni. Nyt sisälläni on hiljaisuus.”

”Todella olisin toivonut, että tässä haastattelussa olisi ollut äänessä Miki Liukkonen – enkä minä WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson. Oloni on hyvin ristiriitainen. Ehdokkuus on hieno asia. Uskon sen olevan tärkeä erityisesti Mikin perheelle sekä suomalaiselle kirjallisuudelle. Mutta ehdokkuuden tuoman ilon keskellä elää suru Mikin kuolemasta. Olen varma, että Miki olisi toivonut häntä muisteltavan lukemalla hänen kirjojaan.

Tämä on kirja ihmisenä olemisen ihmeellisyydestä ja vaikeudesta. Teos on täynnä ihmetystä elämän äärellä. Mikään ei ole niin mitätöntä, etteikö kirjailija saisi sitä kerrontaansa.  Arkisista yksityiskohdista avautuu universumi. Teos ilmentää loputtomalta tuntuvaa uteliaisuutta elämän ilmiöiden ja yhteyksien äärellä.

Miki halusi tehdä tästä kirjasta edellisiä teoksia tarinallisemman ja helposti lähestyttävämmän. Se tarkoittaa lyhyempiä virkkeitä ja selkeämpää juonta. Monet ovat pitäneet Mikin teoksia vaikeina. Osittain tunne johtuu siitä, että kirjat ovat olleet massiivisia jo kooltaankin.

Teoksen voi avata mistä kohtaa tahansa. Kerronta lähtee viemään lukijaa. Kirjan perusteema on ihmisten vaikeus ja jopa mahdottomuus kohdata toisensa ja itsensä. Me elämme etäällä toisistamme, mutta silti jollakin tasolla kytkeydymme yhteen. Mikään ei ole elämässä varmaa, ja kaikki sanat voidaan käsittää väärin. Meidän olemassaolomme perusta on jatkuva epäily.

Miki Liukkonen sekä uskoi että ei uskonut sanojen voimaan. Annetaan hänelle puheenvuoro:

”Minä välitän niin paljon, että se vaikuttaa jo välinpitämättömyydeltä.”

”Olen aina ollut pöytälaatikkokirjoittaja, mutta päämäärätietoiseen kaunokirjalliseen työhön ryhdyin tehdessäni kirjallisuustieteen väitöskirjaani. Tutkimusteksti on säädeltyä, joten kaipasin rinnalle vapaampaa ilmaisua. Kirjoitin kirjaa seitsemän vuotta. Siitä tuli oma tilani töiden, lapsiperhearjen ja koronankin keskellä.

Romaanin aihe löytyi luonnontieteen maailmasta. Kun valitsin opiskelualaa, häilyin maantieteen ja kirjallisuustieteen välillä. Luonnontieteet pysyivät harrastuksena. Luen jatkuvasti alan populaaria tietokirjallisuutta ja osallistun seuraajana somessa kaikkiin mahdollisiin biologien keskusteluryhmiin.

Löysin stellerinmerilehmän Luonnontieteellisen museon luustokokoelmasta. Tarina lähti elämään, kun tajusin lajin 1700-luvulla kadonneen sukupuuttoon vain 27 vuotta löytymisensä jälkeen. Sijoitin tarinan kolmelle vuosisadalle. Käytin hahmojen esikuvina mahdollisuuksien mukaan todellisia henkilöitä. Näitä ihmisiä yhdistää stellerinmerilehmä.

Tämän kirjan tekeminen oli pitkä matka tiedonhankinnassa. Yhdenkin päivän pengoin arkistoista tietoa siitä, miksi Alaskassa ei ollut 1800-luvun puolivälissä maitoa. Haastattelin myös ihmisiä, jotka ovat olleet tekemisissä stellerinmerilehmän luurankojen kanssa. Kului paljon aikaa, kunnes löysin oikean kertomisen tyylin. Tuli tunne, että asetin tutkimustietoa ikään kuin näyttämölle: aikaan, paikkaan ja ihmisten väliseksi toiminnaksi.

Tämän romaanin kirjoittaminen kasvatti ymmärrystäni ihmiseen. Kun tein tutkimusmatkaa   sukupuuton kulttuurihistoriaan, en syytellyt vaan yritin ymmärtää. Vielä 1800-luvulla väiteltiin siitä, voisiko stellerinmerilehmän sukupuutto johtua ihmisen toiminnasta. Minä pohdin, mikä kulttuurissamme johtaa siihen, että näin on tapahtunut ja tapahtuu yhä uudelleen. Toivon, että tämä kirja loisi tilan, jossa lukija voi pysähtyä luontokadon ja sen herättämien tunteiden äärelle.”